Kuvataiteen keskusarkisto: DOKUMENTTI 1/2002
Valtion taidemuseon painokuvakokoelmat
Veikko Pakkanen, amanuenssi, KKA
Kuvataiteessa paperille painetun kuvan juuret ulottuvat kaukaisiin kulttuureihin ja etäisiin aikoihin. Taito hallittiin Kiinassa jo ennen vuotta 1000. Euroopassa paperipohjainen painokuva on tunnettu 1400-luvun alusta alkaen, jolloin kyseessä olivat irralliset, erillisarkeille painetut pyhimyskuvat ja pelikortit. Kirjankuvana painokuva on käytännössä yhtä vanha innovaatio kuin kirjapainotaito, sillä tekniikan varhaisvaiheessa painoteksti sekä usein myös sen koristeelliset, kuva-aihein täytetyt initiaalit eli alkukirjaimet, ja enenevästi suuremmatkin kuvat, leikattiin kaikki puuhun. Varhaisimmat esimerkit löytyvät näin 1400-luvulla julkaistuista teoksista.1 Painettuun tekstiin yhdistetty kuva vahvisti sanat ja avasi aiheeseen tekstiin merkitsemättömiä, vaikeasti verbalisoitavia näköaloja. Aikana, jolloin alkuperäistaidetta näkivät vain harvat, kuvan arvoa taiteen tietämyksen levityksessä ja aihemaailman visualisoinnissa ei voi kyllin korostaa. Sen merkitys lienee rinnastettavissa vain kirjapainotaitoon, joka teki mahdolliseksi tiedon laajan saavutettavuuden.
Jo yli sadan viime vuoden ajan kuvien julkaisu on keskeisesti perustunut perinteisen valokuvan toisintamiselle painokuvaksi, filmiksi tai sähköisiin välineisiin muunnettuna. Ennen kuin valokuvia opittiin toisintamaan kuvituskuvan valmistustekniikat olivat rajalliset, ja kuvan laatu oli riippuvainen painotuotteen kokonaistasosta. Kirjoihin ja lehtisiin voitiin liittää kuvia, mutta vain parhaisiin, kalleimpiin sidoksiin valittiin hienoimmat metalligraafiset kaiverruskuvat tai monivärilitografiat. Kansanpainoksiin ja sanomalehtiin riittivät puupiirrokset.
Kuvanvalmistustekniikan kehittely on tuottanut lukuisia uusia, tasokkaita ja hinnaltaan kilpailukykyisiä painomenetelmiä, mutta painokuvituksen laadullinen päämäärä on säilynyt jotakuinkin samana: aiheen ja alkuperäiskohteen värisävyjä myöten mahdollisimman tarkka toistaminen paperilla.
Kuvataiteen keskusarkistossa on taltioituna ja tutkimuksen ulottuvilla useita kirjapainoteknisin menetelmin tuotettuja kuva-aineistoja, jotka kuuluvat pääosin arkiston painokuva-, juliste- ja kutsukorttikokoelmiin. Keskusarkiston valokuva- ja painokuvakokoelmien synty ajoittuu 1800-luvun puolivälin jälkeen, mutta kumpaakaan ei ole koskaan varsinaisesti perustettu, vaan molemmat arkistokokoelmat ovat syntyneet taideteoskokoelmien oheen. Monet painokuvat on mielletty jopa taideteoskokoelmaan kuuluviksi. Puolalaisen Henryk Siemiradskyn maalauksesta Elegia vuonna 1879 painettu isokokoinen kromolitografia mainittiin Suomen taideyhdistyksen vuoden 1889 teosinventaariokirjassa omalla tunnuksellaan.2
Painokuvakokoelmassa ovat edustettuina monet erityyppiset väritekniikat, materiaalit ja koot. Tutkimuksessa painatteiden ongelma on, että niistä usein puuttuvat kaikki julkaisua, painoa, ajoitusta ja painotapaa koskevat tiedot. Aineistoja voidaan silti tutkia yleisesti ja lähemminkin juuri tekniikoiden ja niitä edustavien esimerkkien valossa. Kaikki alla luetellut painotavat esiintyvät painokuvakokoelmissa ja kattavat niiden tekotavoista suurimman osan.
Kuvataideaiheista kuvitusta alkoi esiintyä painetussa kirjallisuudessa jo julkaisutekniikan historian alkuaikoina 1400-luvun puolivälissä. Kysymyksessä olivat tuolloin uuden painomenetelmän mukaisesti puupiirrokset, vielä usein käsin väritettyinä, tai tekstin lomaan lisätyt, perinteisesti käsintehdyt alkukirjainminiatyyrit, marginaali- ja loppuvinjetit, jopa kokonaiset piirroslehdet.3
Puupiirros on siten kaikkein vanhin kirjapainotuotteisiin liittyvä painamalla tuotettu kuvatekniikka.
Suomeen liittyvän kirjallisuuden ensituote, Lyypekissä 1488 Bartholomaeus Ghotanin painossa valmistettu
Missale Aboense sisältää kolme suurta kuvataideaiheista, käsinväritettyä puupiirroskuvaa ja lisäksi 10
uskonnollisin aihein täytettyä initiaalia, tekstikappaleen alkukirjainta, jotka myös ovat puupiirroksia.4
Missale Aboensen puupiirrokset ovat siten vanhimmat kuvataideaiheiset painokuvat ja ylipäänsä
vanhimmat painamalla valmistetut kuvat Suomeen liittyvässä painetussa kirjallisuudessa. Puupiirros
on myös yksi painokuvan historian pitkäikäisimmistä tekniikoista. Sen käyttö jatkui laadukkaampien
kuvamenetelmien ohella vaatimattomammissa kohteissa halki vuosisatojen, vieläpä voimistuen
ksylografian (parannettu puukaiverrustekniikka) innovaatiosta 1800-luvun puolivälin jälkeen.12
Puupiirroksen syrjäytti vasta painokuvituksen mekanisoituminen rasteri- ja viivalaattatekniikan
myötä.5
Arkiston painokuvakokoelmista löytyy mm. Albert Edelfeltin maalauksesta Lapsen ruumissaatto tehty suurikokoinen puupiirros. Taiteilija oli vienyt kesällä 1879 Haikossa maalaamansa teoksen Pariisiin, jossa se oli näytteillä salongissa 1880. Siellä teoksesta, todennäköisesti siitä otetusta valokuvasta julkaistiin heti tuoreeltaan L´Illustration -lehdessä foliokokoinen Charles Bauden tekemä puupiirroskuva. Sama kuva julkaistiin vielä samana vuonna myös tukholmalaisessa aikakauslehti Ny illustrerad tidningissä,6 samalta Pariisista ostetulta laatalta uudelleen painettuna. Ruotsinkielinen tekstitys varmentaa, että arkiston kappale on peräisin juuri Ny illustrerad tidningistä. Valokuva pystyttiin kopioimaan puupiirrokseenkin erittäin tarkasti ksylografiamenetelmällä. Siinä aihe jäljennettiin kovasta puulajista valmistettuun poikkipuulaattaan kuparikaiverrustyökaluin.7 Laatu on nähtävissä mm. Eliel Aspelinin julkaisun Suomalaisen taiteen historia (Helsinki, 1891) kuvassa Mikael Toppeliuksen maalauksesta Simson tappaa jalopeuran. Haukiputaan puukirkossa olevan teoksen kuvasi Aspelinin tarpeisiin yksityishenkilö, ksylografian valmisti Berliinissä artisti R. Bong toistaen puupiirroksessaan tarkoin valokuvan laidassa tahattomasti näkyvän alttaritaulun kehyskatkelman, seinämaalauksen hirsipohjan halkeamat sekä oksankohdat.8
Myös kuparipiirros on graafisena menetelmänä peräisin 1400-luvulta.9 Keskusarkiston painokuvakokoelmien vanhimmiksi kuvadokumenteiksi ovat määritettävissä muutamat kuparipiirrokset, esimerkkinä pienikokoinen Amor veistää jousensa kaarta -kaiverrus. Lehti edustaa kuvataiteen jäljennösgrafiikkaa, ja aiheena on maalaus, jonka tekijäksi on merkitty kuvan reunaan lyijykynällä Correggio. Attribuutio on kuitenkin virheellinen.10 Maalauksesta tunnetaan nimittäin kaksi muutakin kaiverrusta, joista toinen sisältää allekaiverretussa selitystekstissään tärkeitä tietoja.11 Teosta pidettiin pitkään Correggion työnä, mutta tekstitetyn kaiverruksen tekoaikaan se todettiin italialaisen Francesco Mazzolan eli Parmigianinon (1503- 1540) noin 1533-1534 maalaamaksi. Kaiverrukset on tehty 1600- ja 1700-luvulla.12 Mahdollisesti painokuvakokoelmien kaiverrus on pienikokoisena vaille huomiota jäänyt kolmas, kenties kirjasta leikattu graafinen jäljennös maalauksesta. Pitkäaikainen epäselvyys tekijästä selittää väärän attribuutiomerkinnän. Siitä voitaneen joka tapauksessa päätellä pikkukaiverruksen korkea ikä.
Kuparipiirrosta muistuttava menetelmä on teräspiirros, joka painotekniikassa sijoittuu ajallisesti 1800-luvun alkupuolelta vuosisadan lopulle.13 Teräspiirroksessa kaiverrettavan kuparilevyn korvaa teräs, useimmiten kaiverrustyön helpottamiseksi pehmennettynä ja kovuuden palauttamiseksi painoprosessia varten uudelleen karkaistuna. Teräspiirroskuvia esiintyy meillä laadukkaissa 1800-luvun julkaisuissa, kuten esimerkiksi litografiatekniikalla toteutetun Finland framstäldt i teckningar -taidepiirustusalbumin seuraajassa En resa i Finland – Matkustus Suomessa (1872-1874). Siinä on 36 August Wegerin Leipzigissä valmistamaa teräspiirroskuvaa, jotka kaiverrettiin suomalaistaiteilijoiden varta vasten julkaisuun tekemistä maalauksista ja akvarelleista otetuista valokuvista.14
Kaiverrustekniikoista kenties tarkin ja hienopiirteisin oli mm. 1800-luvun puolivälin ensimmäisten postimerkkien painomenetelmä, teräskaiverrus eli intagliopaino.15 Siinä painojälki on erittäin teräväpiirtoista ja väripinta on usein koholla ympäröivästä paperista. Teknikkaa käytettiin myös seteleissä ja arvopapereissa, joita edelleenkin valmistetaan tällä tekniikalla. Intagliopaino soveltui toisaalta taideteospostikortteihin, erityisesti kun aiheena oli hienopiirteinen piirroskuva. KKA:n kokoelmissa tekniikkaa edustavat professori, taiteentutkija Osvald Sirénin kokoelmaan kuuluvat keskieurooppalaiset kuvataidepostikortit 1920-luvulta.
Yksivärisiä mustavalkoisia litografioita kuuluu kokoelmiin niukalti. Tällainen on kuitenkin kiintoisa, nuorena kuollutta taiteilija Werner Holmbergia esittävä pieni rintakuvapari. Holmberg toimi 1850-luvulla Düsseldorfissa Saksassa, jossa työskenteli samaan aikaan jo useita valokuvaajia. Holmberg ikuistettiin kuviin samoin kuin hänen teoksensa, joita valokuvattiin jo hänen eläessään.16 Holmbergin maineen ja varhaisen kuoleman vuoksi taiteilijan arvo tuotiin esiin hänen teostensa lisäksi myös muistoesineiksi kohotetuin painokuvin. Suomen taideyhdistys julkaisi 1861 järjestämänsä taiteilijan muistojuhlan ohjelmalehtisen alkukuvana litografian, joka oli teetetty Holmbergin Düsseldorfin aikaisen kollegan Per Södermarkin 1853 maalaamasta muotokuvasta. Litografiaa varten tarvitut valokuvat otti Helsingissä toiminut ammattikuvaaja Petter Christoffer Liebert,17 ja kuvan painoi Helsingissä F. Liewendal 400 kappaleena.18 Vielä 1890 taiteilijasta julkaistiin sävylitografia.19 KKA:n rintakuvapari ei vastaa kumpaakaan mainituista julkaisukuvista eikä toistaiseksi tiedetä, mikä provenienssi litografiaparin taakse kätkeytyy. Kuvien pohjana lienevät olleet joka tapauksessa valokuvat.
Kivipainomenetelmä syntyi 1700-luvun lopulla Aloys Senefelderin kehittämänä.20 Väritys liittyi mukaan alkuun yhdellä, useimmiten vain mustalla värillä toteutettuun tekniikkaan jo 1800-luvun alussa, tuolloin vielä aihetta korostavana taustasävynä. Värien lisääntyessä voitiin puhua polykromiasta, litografiaterminä kromolitografiasta, joka oli 1800-luvun jälkipuolella hyvin suosittu monivärikuvapainatteiden valmistustapa.21 Henryk Siemiradskyn maalauksesta Elegia tehty kromolitografia on painettu Varsovassa Maxym Fajansin kivipainossa samana vuonna, ja siinä on käytetty ainakin kymmentä eri värisävyä. Tulos on erittäin laadukas, ja lahjoituksen arvoa kuvaa, että kehystetty litografia merkittiin 1889 Suomen Taideyhdistyksen taidekokoelmien inventaariokirjaan tunnuksella C I B II 18.22 Vaikka teos 1900-luvun alussa poistettiin taidekokoelmista, se onneksi säilyi painotuotteiden joukossa ja on nykyisin konservoituna esillä Kuvataiteen keskusarkistossa.
Arkiston kokoelmissa on myös kaksi harvinaista Suomen taiteilijoiden Ateneumissa olleita näyttelyjä varten painettua värilitografiajulistetta. Suomalaisissa kokoelmissa tämän taiteilijayhteenliittymän näyttelyjulisteita ei ole säilynyt kuin muutamia kappaleita.23 Vuoden 1914 julisteen taiteilija oli käyttögrafiikan suunnittelijana maineikas Bruno Tuukkanen, 1915 tehdyn julisteen puolestaan suunnitteli kubismin henkeen Alvar Cawén. Molemmat julisteet painoi suomalaisen värikivipainotaidon aikanaan merkittävin yritys, 1869 perustettu Kromolitografi AB F. Tilgmann Helsingissä.
1800-luvun lopulla kehitettiin kaksi metallisiin, useimmiten sinkistä mekaanisesti valmistettuihin painokonekuvalaattoihin eli kliseihin perustuvaa kuvanvalmistusmenetelmää, autotypia eli rasterilaattakuva sekä fototypia eli viivalaattakuva.24 Kumpikin kuului kohopainomenetelmiin. Laatan valmistus tapahtui laatalle vedostettua valokuvaa kemigrafisesti syövyttämällä. Autotypiakuvassa valokuvan tummuusarvot toisti kuvapinnan muodostavien väriä ottavien ja värittömien pisteiden verkko. Mikäli kuvan aiheena oli yksivärinen, tasasävyinen piirros, se onnistui parhaiten fototypiana.25
Autotypiassa lähietäisyydeltä erottuvien pisteiden koko ja tiheys eli ns. linjaluku ratkaisee kuvan laadun. Vanhemmat autotypiat ovat usein hyvin karkearakeisia ja tarkkuudeltaan vaatimattomia. Näin erityisesti sanomalehdissä, joissa hinta- ja paperinlaatusyistä pitäydyttiin pitkään alhaisen linjaluvun kuvissa.26 Tekniikka syrjäytti lehdistön siihenastisen valokuvan painatustavan, originaalin kopioinnin ksylografiaksi. Autotypia on yksi yleisimmistä traditionaaleista painokuvatekniikoista, ja sen käyttö myös värillisenä jatkuu edelleenkin laajana.
Valokuvan kanssa kilpaili 1800-luvun lopulla menestyksellä kuvatekniikka, jota on vaikea erottaa aidosta valokuvasta, kollotypia eli valopainokuva. Kyseessä on valokuvan vedostus lasilevyn pintaan sivellylle, lämpökäsitellylle gelatiinikerrokselle ja levyn käyttö painolaattana.27 Tekniikka kehitettiin vuosina 1853-1865, mutta laajaan käyttöön taideteoskuvaplansseissa ja postikorteissa kollotypia tuli vasta vuosisadan lopulla. Kollotypian erottaa valokuvasta vain suurennuslaitteilla, jolloin näkyviin tulee valopainokuvalle ominainen aivopoimuja muistuttava kuvioverkko.28 Arkiston kokoelmista löytyy valopainokuvia jopa tuhatmäärin. Niitä on etenkin kokoelmiin kuuluvassa Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen planssikuvakokoelmassa. Kuvataide- ja arkkitehtuuriaiheisissa planssikuvia hankittiin yliopistolle systemaattisesti 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Valmistajina olivat keski- ja eteläeurooppalaiset alan suuryritykset, jotka merkitsivät toiminimensä tarkasti tuotteisiinsa.
Kuvataiteen originaalivalokuvista ja näiden painokuvaversioista voi saada merkittäviä teosten aihehistoriaa, syntyvaiheita ja ikonografiaa valaisevia tietoja. Eero Järnefelt maalasi kesällä 1889 Keuruun Kolhossa suuren Pyykkiranta-teoksensa käyttäen pyykkipadan tulta kohentelevan tytön mallina omaa perhepalvelijatartaan Auroraa.29 Daniel Nyblin valokuvasi valmiin maalauksen heti samana vuonna 188930, mutta painokuvakokoelmissa oleva samoin autenttinen, tuntemattomasta valokuvasta painettu kollotypia osoittaa, että tytön alkuperäishahmo, asento ja asu ovat huomattavasti poikenneet lopullisesta, viimeistellystä maalauksesta.
Tasokkainta laatua historiallisissa painokuvatekniikoissa edustaa heliogravyyri31, jonka mm. Albert Edelfelt ja Akseli Gallen-Kallela hyväksyivät teostensa toisintamiseen.1800- luvun loppupuolen tekniikan uranuurtajana pidetään Nicéphore Niépceä, joka otti tällä menetelmällä kuvia jo 1826.32 Kaupallisesti käyttökelpoiseksi tekniikka kehiteltiin vasta 1870-luvulla.33 Heliogravyyri on valmistettu vedostamalla valokuva kuparilaatalle levitetyn kromiliimakalvon pintaan, josta syövytetty kuva on painettu paksuhkolle paperille. Sen erottaa syvästä ja pehmeästä, mutta yksityiskohdat samalla tarkasti piirtävästä ulkonäöstään, johon usein liittyvät metalligrafiikalle ominaiset, kuvaa kehystävät laattapainanteet.34 Laatua osoittava tekniikka on usein ilmoitettu kuvan alareunassa. Värisävynä on useimmiten musta, toisinaan seepia tai vihreä, myöhemmin joskus myös moniväriyhdistelmät.
Heliogravyyri on pienten kuvamäärien kalliinpuoleinen tekniikka, joka soveltui erityisesti taidejulkaisuihin.35 Niissä kuvat painettiin erikseen ja sidottiin tekstilehtien mukaan, kuva-arkkien pinnat usein silkkipaperilehdin suojattuina. Arkiston kokoelmiin kuuluu mm. kaksi heliogravyyrilehteä Johannes Takasen veistoksista, Rebekka ja Andromeda. Samat teokset samalla heliografiatekniikalla painettuina on julkaistu myös 1888 Eliel Aspelinin useilla muillakin tekniikoilla kuvitetussa biografiassa Johannes Takanen. Elämä ja teokset, jonka painatuksen oli ”kuvien tähden täytynyt tapahtua” Kööpenhaminassa.36 Kuvat Rebekka (s. 117) ja Andromeda (s. 127) on valmistanut Boussod, Valadon & Cie, nimestä päätellen Ranskassa. Vertailtaessa kirjan kuvia arkiston irtolehtikuviin todetaan, että irtokuvien laatat ovat kirjankuvia suuremmat, reunoiltaan kauniisti fasettihiotut ja niistä puuttuu painajamerkintä. Myös paperi on irtokuva-arkeissa huomattavasti kirjankuvia paksumpaa. Itse kuvat, kuvakulmat ja -koot täsmäävät kuitenkin keskenään sekä irtolehdissä että kirjankuvissa. Siten voi päätellä, että molemmissa kuvaversioissa on käytetty samaa valokuvaa, mutta erillisiä, eriaikaisia heliogravyyrilaattoja. Aspelinin julkaisun maininnat viittaavat myös siihen, ettei heliogravyyritekniikka vielä 1880-luvun lopulla ollut kotimaisten painoalan yritysten hallinnassa.
Syväpainokuva muistuttaa tekniikaltaan heliogravyyriä, mutta se on huomattavasti helpommin painettavissa tekstin kanssa yhtaikaisesti samalle paperille. Rotaatiosovelluksena syväpainotekniikka yleistyi erityisesti suuripainoksisten kuvitettujen aikakauslehtien tuotannossa.37 Syväpainon painojälki on silmälle näkyvästi rasteritonta, pehmeäpiirtoista ja sävyltään useimmiten täyteläisen tummanruskeaa. Tekniikka sopi myös laadukkaiden kuvateosten valmistamiseen. Suomessa syväpainon osuus varsinkin ennen viime sotia ilmestyneistä kuvitetuista julkaisuista on huomattava. Valtakausi alkoi maan merkittävien kustantajien siirtyessä syväpainorotaatiokoneisiin, Otava 1921 ja Werner Söderström Osakeyhtiö 1926.38 Muunmuassa laajalevikkiset aikakauslehdet Kotiliesi ja Suomen Kuvalehti on valmistettu tuolta ajalta alkaen syväpainotekniikalla.39 Syväpaino säilytti meillä asemansa 1950-luvun lopulle saakka ja perinnöksi jäänyt runsas tuotanto osoittaa, että nykyisenkin aikakauslehdistömme kuvajournalismi syntyi keskeisesti juuri syväpainokuvituksen siivittämänä.
Arkiston painokuvakokoelmiin kuuluu nykyään noin 20000 eri tekniikoin valmistettua kuvaa. Laajin osakokonaisuus ovat Helsingin yliopiston taiteiden tutkimuksen laitoksen taidehistorian oppiaineen lahjoittamat kuvaplanssikokoelmat, joita voidaan tasonsa ja kattavuutensa takia pitää painokuvaaineistojen arvokkaimpana osana. Muut aineistot sisältävät kirjojen ja lehtien kansikuvia, seinäkalentereita, postikortteja sekä kirjankuvien tarkistuspainatteita. Osa kuvista on saatu omistajankappaleina julkaisijoilta. Aineiston valtaosa on peräisin ulkomailta ja esittelee ulkomaista taidetta. Edustettuina ovat liki kaikki taiteen alat kaikilta aikakausilta antiikista ja muinaiskulttuureista nykyaikaan. Kokoelmat ajoittuvat noin aikavälille 1700-luku - 1970-luku. Esimerkkejä on runsaasti 1800-luvun lopulta ja 1950-1960-luvulta. Aineisto karttuu edelleen lähinnä ulkopuolisten lahjoitusten kautta, tällä hetkellä varsin verkkaisesti.
Aineistojen arvo on niiden laaja-alaisuudessa ja varsinkin ulkomaista kuvataidetta referensseinä esittelevissä värikuvissa. Aineistoista löytyy myös esimerkkejä kotimaisten kuvataideteosten varhaisista painoversioista. Kokoelmat ovat laaja, helposti saavutettava tietovaranto, joka täydentää Valtion taidemuseon valokuvamuotoisia dokumenttiaineistoja. Niiden avulla hahmottuu lisäksi kokonaiskäsitys painotuotteissa eri aikoina käytetyistä kuvitustekniikoista. Ennen kaikkea painokuva-aineistot alleviivaavat painetun kuvan merkitystä kuvataideinformaatiossa aiemmin rajallisen median ja taiteen julkisen esittelyn taustavoimana.
Viitteet: