Menneisyys, nykyisyys vai tulevaisuus ? ...

Itsenäisen Suomen ensimmäiset vuosikymmenet olivat taiteilijoille vaikeita. Oli pula-aika, ja ajan taidekirjoittelussa nousi taiteilijaproletariaatin käsite yhä voimakkaammin esiin. Arttu Brummer kirjoitti Domus-lehdessä vuonna 1931: Meidän päivinämme ja erityisesti niissä olosuhteissa joissa nyt elämme taiteilijasta on tullut yksilö joka on tavallaan yhteiskunnan ulkopuolella. Kukaan ei häntä oikeastaan tarvitse ja turhaan hän korottaa äänensä vaatiakseen suojelua ja tukea valtiolta. Häntä voi jollakin tavoin suvaita isänmaallisissa juhlissa, jos hänen on onnistunut ympäroidä nimensä loistokkuudella eikä lehdistö ole hänestä löytänyt moitteen sijaa . . . mutta seuraavana päivänä, nukutun yön jälkeen ja palattuamme karuun todellisuuteen, olemme jälleen selvinneet, eikä palvelustyttö saa mitään ohjeita jotka estäisivät häntä käännyttämästä ovelta nuorta taiteilijaa, joka koettaa saada taulujaan myydyksi.

Kuvataiteessa 1920 - 30-lukujen aikakausi merkitsi varovaisuuden seurauksena vallan saanutta kaavoittumista, suppeutta, ahdasmielisyyttäkin. 1910-luku ja maan itsenäistymisen aika oli ollut kultakauden jatketta, maalaustaiteen voimakkaiden tapahtumien aikaa. Nyt Sallisen johtaja-aika oli ohi, eikä uutta uudistavaa johtajaa noussut. Suomalaisessa kulttuurissa 20-luku on ennen kaikkea kirjallisuuden vuosikymmen. Ennakkoluulottomia kuvallisia kokeiluja tehtiin kyllä esimerkiksi taideteollisuuden alueella. Mutta vuosikymmenen maalaustaide lepäsi, oli varovaisempi.

Osa kauden taideyleisöstä ja kriitikoista ilmaisi 20-luvun alussa kaipaavansa 'sivistyneempää ja osaavampaa' taiteilijakuntaa kuin marraskuulaiset. Tämän asenteen voimistuminen suosi 20-luvun taiteen tiukkaa klassisuuteen, klassisismiin, hakeutunutta yleissuuntausta. Septemin perinne vahvistui, Uuno Alanko ja William Lönnberg sekä heidän ympärilleen ryhmittyneet taiteilijat vannoivat puhtaan maalauksellisuuden nimiin. He ottivat tehtäväkseen taiteellisen kulttuurin kehittämisen ja maalauksellisten keinojen hiomisen.

Mutta kirjailijat, ajan modernistit, pilkkasivat suomalaisen taide-elämän 'vanhoillisuutta, aloitekyvyttömyyttä ja uinuvuutta'. Olavi Paavolainen kirjoitti Nykyaikaa etsimässä -teoksessaan vuonna 1929: Neitseellinen Aino palasi takaisin matkoiltaan varmasti vakuuttuneena, että Eurooppa oli mennyt sekaisin sodan kärsimyksissä ja kiitti taivasta, että oli saanut olla rauhassa mokomalta mielettomyydeltä. Aino vetäytyi rauhalliseen salokylään, kirjoitteli maalaisromaaneja ja maalasi takapihoja, riihiä, metsänsisustoja ja stillebeneitä. Lähettipä tuotteitaan ulkomaillekin ja totesi tyytyväisenä, että ne saavuttivat kiitosta. Sillä aikaa saapuivat Helsinkiin jazz, silkkisukat, liikennepoliisit, seitsenkerroksiset talot, pirtua myyvät autojonot, Diktonius ja Töölön katuperspektiivit, mutta Aino nautti mukavuudestaan ja totesi laimeasti, että sodan rappioittava vaikutus oli siis ulottunut Suomeenkin asti.