Wäinö Aaltonen

• Aaltonen, Wäinö : Jean Sibelius, n. 1935, k. 70 cm, kivi, marmori (B I 428) [© Muu tekijänoikeuden haltija / Kuvasto 1996] (27.4 kB)

Monista merkittävistä töistä ja uudistavista ajatuksista huolimatta itsenäistyneen Suomen maalaustaiteen ei katsottu täyttäneen sille asetettuja vaatimuksia. Kaivattiin Akseli Gallen-Kallelan tai Albert Edelfeltin kaltaisia voimakkaita johtohahmoja, joiden harteille oltaisiin turvallisin mielin voitu laskea vastuu Suomen kuvataiteen suuntaamisesta ja edustustehtävistä.

Toisin oli kuvanveiston laita. Ajan aatteet ja kauneusihanteet tuntuivat erityisen hyvin sopivan juuri kuvanveiston piiriin. Uusi kansakunta tarvitsi julkista taidetta antamaan tukea, ryhtiä ja ilmettä itsenäisyyden kasvulle. Ajalle oli ominaista suuri monumenttitaideinnostus. Muistomerkit olivat tärkeitä, niitä tarvittiin kansalaissodan muistoksi, niitä tarvittiin henkiseen rakennustyöhön.

Kansalaissodan jälkeen pystytetyt sankaripatsaat edustivat suomalaiskansallista klassisismia, juhlavuutta, vakavuutta ja arvokkuutta, tehtävänsä luonteen mukaisesti. Uusien ihanteiden toteuttajaksi nousi ennen kaikkea nuori turkulainen Wäinö Aaltonen (1894 - 1966). Hän oli veistäjänä lähinnä itseoppinut, Turussa taidemaalarin koulutuksen saanut taiteilija. Uransa alun marraskuulaisuussuhteiden jälkeen Wäinö Aaltosen taiteen lähtökohdat hakeutuivat klassisiin kauneuskäsityksiin. Tässä suhteessa hän nousi jatkamaan 1800-lukulaista ihannoivaa ihmiskuvausta. Wäinö Aaltosen kreikkalaisiin kauneusihanteisiin pohjautunut suomalaisen ihmisen kuva, ajatus suomalaisten ja kreikkalaisten yhteenkuuluvuudesta otettiin ilolla vastaan.

Wäinö Aaltonen : Jean Sibelius