Symbolismin kausi

Vuosisadan vaihteen symbolismi kosketti suomalaisia läheltä. Sen ajatukset saivat monella eri tavalla ja tasolla vastakaikua suomalaistaiteilijoiden keskuudessa. Kansallisromanttiselta pohjalta lähtenyt symbolismi oli Akseli Gallen-Kallelan taiteessa kulkenut omaa linjaansa, suomalaiseen mytologiaan ja mystiikkaan pohjautuneena esinesymboliikkana Lemminkäisen äidin tai Velisurmaajan tapaan.

Pariisikeskeinen, Magnus Enckellin johtama symbolismi taas juonsi juurensa kansainvälisistä lähteistä. Haave etäisestä, puhtaasta, kaukana väikkyvästä, mutta kuitenkin absoluuttisen todellisesta ideasta vei symbolistiset maalarit uusille, realismista poikkeaville urille. Taiteilijan haaveena oli luoda mysteeri, jonka selitys katsojan tuli löytää taiteilijan antamien aavistusten avulla. Taiteilijoita kalvoi kaipuu uuteen, outoon, ylimaalliseen kauneuteen, heidän tuli olla oppaita elämän syvyyksien partaalle. 90-luvun kauneus oli hehkuvaa ja surumielistä, lähellä onnettomuutta ja epätoivoa.

Luovan minän arvostaminen ja piilotajuisten voimien tunnustaminen sai 1890-luvun taiteilijat perehtymään ruotsalaisen 1700-luvun teosofin Emanuel Swedenborgin yliaistillisen maailman oppeihin, kokeilemaan spiritismiä, lukemaan Charles Baudelairen runoja ja kuuntelemaan Richard Wagneria. Ajan symbolismi vaati paneutumista ja lukeneisuutta, heittäytymistä kokonaan vieraiden voimien vietäväksi.