Kokoelmat
Valtion taidemuseon taidekokoelma on maan laajin ja sen historialliset kerrostumat ulottuvat ajassa aina 1800-luvun puoliväliin, jolloin Suomen Taideyhdistys vastasi maan ensimmäisen julkisluontoisen kokoelman kartuttamista. Suomen Taideyhdistyksen kokoelmaa alettiin kartuttamaan 1849 Taideyhdistyksen Piirustuskoulun mallikokoelmaksi.
Vuonna 1868 taidekokoelman kartuttaminen lisättiin yhdistyksen sääntöihin ja Ateneum-rakennukseen muuton 1888 jälkeen yhdistyksen kokoelmalle alkoi muodostua museokokoelman status. Vuonna 1939 kokoelma säätiöitiin ja sen hallinta siirtyi Suomen Taideyhdistykseltä Suomen taideakatemian säätiölle.
Nykymuodossaan kokoelma kattaa ajallisesti laajan kaaren taiteen historiaa keskiaikaisista ikoneista uusimpaan nykytaiteeseen.
Museokokoelma valtiollistettiin vuonna 1990
Kokoelman valtiollistamista edelsi laaja katselmus, jossa listattiin Suomen taideakatemian säätiön hallussa oleva taidekokoelma ja irtain omaisuus. Katselmusmiehet käyttivät lähteinään inventaariokirjoja, kortistoja ja luetteloita sekä kävivät läpi aineistoa Ateneumin ja Sinebrychoffin taidemuseoiden näyttelysaleissa ja varastoissa, Vantaan museovarastossa sekä grafiikan ja piirustusten varastossa Kansakoulukadulla.
Kokoelman hoito- ja talletusvastuu jaettiin kolmen museoyksikön, Ateneumin taidemuseon, Nykytaiteen museo Kiasman ja Sinebrychoffin taidemuseon sekä Kuvataiteen keskusarkiston kesken. Kyseessä on ainutlaatuinen kokoelmavaranto, johon kuuluu yli 35 000 taideteosta, puolisen miljoonaa kuvaa, hyllymetreittäin arkistoa, aineistoa ja dokumentteja, kuten taiteilijoiden kirjoittamia kirjeitä.
Sinebrychoffin taidemuseoon sijoitettiin vanha ulkomainen taide 1300-luvulta 1800-luvun alkupuolelle, Ateneumin taidemuseoon kotimainen taide vuoteen 1960 asti sekä 1800-luvun ja 1900-luvun ulkomaista taidetta ja Nykytaiteen museo Kiasmaan edellä mainitun rajavuoden jälkeinen kotimainen ja ulkomainen taide. Yksiköiden välisiä kokoelmarajoja on kuitenkin aina aika ajoin tarkistettu.
Valtion taidemuseon kokoelma karttuu ostoin ja lahjoituksin. Molempien osalta kokoelmapoliittisessa ohjelmassa määritellään kriteerit, jotka ostettavien tai kokoelmaan lahjoituksina liitettävien teosten tulee täyttää. Kokoelmien hankintamäärärahat ovat rajalliset, joten museo tarvitsee rinnalleen yksityisiä keräilijöitä ja taidekentän toimijoita.
Yksityiset keräilijät ovat kannatelleet kokoelman muodostumista jo Suomen Taideyhdistyksen ajoista alkaen. 1800-luvulla ensimmäiset lahjoitukset tulivat Taideyhdistyksen lähipiiristä: johtokunnan jäseniltä ja taiteilijayhteisöltä. Yhdistyksen johtokunnan jäsenenä toimineen paroni Otto Klinckowströmin kokoelman osa lahjoitettiin yhdistykselle 1851, taidemaalari Werner Holmbergin leski lahjoitti taiteilijan teoksen 1861 ja ahvenanmaalaisen taidemaalari Karl Emanuel Janssonin jäämistö osoitettiin yhdistykselle 1874.
Ensimmäinen suurlahjoitus oli kuitenkin lääketieteen lisensiaatti Herman Frithiof Antellin testamenttilahja Suomen kansalle 1893. Kyseessä oli suomalaisiin oloihin nähden poikkeuksellisen monipuolinen kokoelma taidetta, kulttuurihistoriallista esineistöä ja rahakokoelmia sekä suuri rahaomaisuus, jonka avulla kokoelmaa saatettiin kartuttaa vastaisuudessakin. Taidekokoelma sijoitettiin Suomen Taideyhdistyksen huomaan ja muu aineisto nykyisen Suomen kansallismuseon edeltäjäorganisaatioon.
Valtion taidemuseolle runsaasti lahjoituksia
Valtion taidemuseon aikana lahjoituksia on saatu runsaasti. Kokoelmiin saadaan lahjoituksia keräilijöiltä, taiteilijoilta ja heidän perillisiltään. Kokoelmat karttuvat myös testamenttilahjoituksin.
Ateneumin taidemuseolle on osoitettu mm. Wäinö Wallin kokoelma (1995), Aune Mikkosen lähes koko taiteellisen tuotannon lahjoitus (2001), Ester ja Jalo Sihtolan Taidesäätiön 505 teoksen lahjoitus (2001), Beatrice Granbergin 98 teoksen kokoelma (2002, Valtiokonttorin lahjoitus), Yrjö ja Nanny Kauniston 78 teoksen lahjoituskokoelma (2005) ainutlaatuisine Helene Schjerfbeck maalauksineen sekä Rolando ja Siv Pieraccinin 550 teoksen lahjoituskokoelma italialaista 1900-luvun taidetta (2008).
Vanhemman ulkomaisen taiteen keräily on ollut suomalaisten keräilijöiden keskuudessa harvinainen kohden, sillä teosten hankkiminen edellyttää ammattitaitoa, huomattavia varoja ja hyviä yhteyksiä vanhemman ulkomaisen taiteen välittäjiin. Tästä syystä myös museolle päätyneet vanhemman ulkomaisen taiteen lahjoitukset ovat olleet satunnaisia.
Sinebrychoffin taidemuseon taideteoskokoelmia kuten Hjalmar Linderin, Otto Wilhelm Klinckowströmin, Eliel Aspelin-Haapkylän, Carl Emil Göhlen, Herman Frithiof Antellin ja Carl von Haartmanin lahjoituskokoelmia täydentävät muutamat Ateneumin Ystävät ry:n 1900-luvun alussa tekemät hankinnat, Mikko ja Mary Mannion miniatyyrikokoelma sekä Beatrice Granbergin huonekalu- ja esinekokoelma (2002). Museossa on niin ikään Ester ja Jalo Sihtolan vanhojen ulkomaisten teosten kokoelma (2001), joka vahvisti kokoelmaa kaikkiaan 16 maalauksella ja piirustuksella.
Nykytaiteen museo Kiasman saamista lahjoituksista ensimmäinen ja symboliarvoltaan merkittävä oli taidehistorian opiskelijoiden ja taiteilijoiden perustaman Porkkana ry:n lahjoitus vastaperustetulle museolle. Postitse koottu kokoelma käsitti hieman toistasataa kansainvälisten taiteilijoiden, kuten Richard Longin, Nancy Holtin ja Christon pienikokoista teosta. Kansainvälistä taidetta museoon toi puolestaan Kiasma-kokoelma (1998), jonka taustalla oli liikemies ja keräilijä Pentti Kourin kokoelma. Kokoelmaan kuuluu kaikkiaan 62 teosta 38 taiteilijalta.
Taiteilijakohtaiset jäämistöt ovat merkittäviä paitsi taiteellisesti, myös tutkimuksellisesti. Sellaisiin kuuluu Maj-Lis Pitkäsen lahjoittama taiteilija Kalervo Palsan teosten kokoelma (1999). SKOPin 700 teoksen kokoelma (2002) puolestaan vahvistaa Kiasman kokoelman suomalaisten taiteen peruskokoelmaa.
Lähde: Susanna Pettersson, 2010. Kulttuuriperintöä rakentamassa eli Valtion taidemuseon kokoelmatoiminta. Kulttuurin rakentaja – Valtion taidemuseo 1990–2010. Toim. Virpi Harju. Valtion taidemuseo.